911������

Vaarini käyttää samaa pukua häissä, syntymäpäiväjuhlissa ja hautajaisissa. Isotätini vaatekaapissa oli niin väljää, että talvileninki, kesäleninki ja juhlaleninki näyttivät henkareillaan arvokkailta keräilykappaleilta.

Toista on nyt, kympin t-paitojen aikakaudella. Muodin tutkimuksen professori Kirsi Niinimäen mukaan suuri muutos tapahtui vuosituhannen vaihteessa, kun pikamuoti valtasi markkinat.

”Ja sykli on vain kiihtynyt. Ennen mallistoja tuli neljä vuodessa, mutta nyt esimerkiksi Zara tuo liikkeisiinsä uuden malliston joka toinen viikko.”

Maailman vaatetuotannon volyymi on kaksinkertaistunut viidessätoista vuodessa. Yksin Euroopassa kulutetaan vuodessa noin 6,4 miljoonaa tonnia vaatteita. Samalla vaatteiden käyttöaika on lyhentynyt yli kolmanneksen. Hankittu vaate säilyy kaapissa keskimäärin kolme vuotta ja pääsee käyttöön 44 päivänä.

Puolentoista kuukauden pitämisen jälkeen sitä odottaa todennäköisesti polttaminen tai kaatopaikka.

Arvokasta jätettä

Vaatebisneksen malli on lineaarinen: alkupäässä on raaka-ainetta, loppupäässä jätettä. Vain prosentti vaatteisiin käytetystä materiaalista hyödynnetään käytön jälkeen uusien vaatteiden raaka-aineena.

”Neitseellinen raaka-aine on kuitenkin yhä arvokkaampaa. Tällä hetkellä esimerkiksi puuvillan maailmanmarkkinahinta on alhainen, mutta kysynnän kasvaessa ja peltoalan kutistuessa rajat tulevat vastaan”, Niinimäki sanoo.

Vaateteollisuus tuottaa noin kymmenesosan maapallon kasvihuonepäästöistä; enemmän kuin laivaliikenne ja kansainvälinen lentoliikenne yhteensä. Käytöstä poistettujen vaatteiden jalostaminen uuden tekstiilikuidun raaka-aineeksi pienentäisi päästöjä merkittävästi, eikä teollisuus menettäisi 100 miljardin dollarin arvosta raaka-ainetta.

Muodin kiertotalouden tiellä on kuitenkin monta haastetta.

Osa haasteista on teknisiä, kuten se, miten erilaiset kuidut erotellaan toisistaan. Ongelmia aiheuttaa varsinkin elastaani, jota lisätään vaatteisiin käyttömukavuuden takia. Elastaania ei saa erotettua muista kuiduista mekaanisesti eikä kemiallisesti. Lisäksi se lyhentää vaatteiden käyttöikää ja päästää väriä paljon muita kuituja helpommin.

”Siksi esimerkiksi mustat joustavat farkut haalistuvat tosi nopeasti”, Kirsi Niinimäki selittää.

”Tiedämme koko ajan paremmin, mitä kuituja voidaan kierrättää milläkin menetelmällä – ja mitä ei voida ollenkaan. Se tieto pitäisi saada tuotannon alkupäähän ja kysyä, pitäisikö meidän lopettaa joidenkin kuitujen valmistus kokonaan.”

Värit metsästä ja pellolta

Kuitujen kierrätyksen onnistuminen on tärkeää, mutta se on vasta alkua. Kiertotaloudessa myös kemikaalit pitää saada kiertämään. Viidennes maailman teollisuuden aiheuttamasta vesien saastumisesta johtuu tekstiilien värjäyksessä ja käsittelyssä käytettävistä kemikaaleista. Kiinassa on jo alueita, joiden pohjavedet ovat pilaantuneet kokonaan.

”Jos kierrättäisimme myös kuidun sisältämän väriaineen, ei seuraavassa vaiheessa tarvitsisi enää valkaista kuituja ja värjätä niitä taas uudestaan”, Niinimäki selittää.

Väriaineille on myös myrkyttömiä vaihtoehtoja. Niinimäki on tutkinut pitkään kasvivärien mahdollisuuksia. Hänen lemmikkinsä on sinistä väriä antava värimorsinko.

”Se on hyvin suomalainen ja erityinen, koska sinistä väriä saa luonnosta vain siitä ja joistain jäkälistä. Tavallaan katsomme historiaan, sillä olemme hävittäneet matkan varrella tietoa, joka voidaan ottaa uudestaan käyttöön, yhdistettynä uuteen teknologiaan.”

Värikasvien viljely toisi maatalouteen uutta potkuja. Väriaineita saadaan myös ruoka- ja metsäteollisuuden sivuvirroista, ja niitä voidaan kasvattaa bakteerien avulla.

Tutkimustiedon ja teknologisten ratkaisujen lisäksi vaaditaan ennakkoluulottomuutta kaikilta kierron osapuolilta: suunnittelijoilta, kaupalta ja kuluttajilta. Kun liikkeelle ei lähdetä neitseellisestä kankaasta vaan kierrätysmateriaalista, lopputuloksena voi olla yhden mariininsinisen sijaan 20 eri sinisen sävyä.

”Miksi kaiken pitäisikään olla juuri samaa sinistä?” Niinimäki kysyy.

”Meidän pitäisi päästä pois massatuotantoajattelusta. Pienet tehtaat voisivat hyödyntää paikallisia materiaaleja ja jätteitä yksilöllisempien tuotteiden valmistamiseen – se on tulevaisuutta.”

Luovuutta ja rakkautta

Kun Kirsi Niinimäki valmistui tekstiilisuunnittelijaksi 1980-luvulla, Suomessa oli vielä tekstiili- ja vaateteollisuuden suurtuotantoa. Sitten tulivat Neuvostoliiton romahdus ja globalisaatio.

”Nyt kerron opiskelijoille, miten tuotanto etenee lopputuotteeksi saakka toisella puolella maapalloa.”

Teollisuuden jälkeen Niinimäki teki uran yrittäjänä ja Metropolian yliopettajana ja koulutusohjelman johtajana. Aalto-yliopistossa hän tutkii ja välittää uusinta tietoa opiskelijoille.

Vaateteollisuus on mullistunut täysin Niinimäen uran aikana, ja kolmenkymmenen vuoden kuluttua se näyttää taas aivan erilaiselta. Siksi koulutuksessa painotetaan oppimisen taitoja, laaja-alaisuutta ja luovaa ajattelua.

Opiskelijat miettivät ympäristökuormaa jatkuvasti, ja Niinimäen mukaan lähes jokainen heistä käy jossain vaiheessa läpi kriisin pohtiessaan omaa suhdettaan alaan.

”Itse yritän välittää heille systeemitason ajattelua eli sitä, että kiertotaloudessa ei ole kyse yksittäisen tuotteen parantelusta vaan koko tuottamisen ja kuluttamisen tavan muutoksesta. Tulevaisuudessa ei enää suunnitella tuotteita, vaan elinkaaria – ja niihin sopivia tuotteita.”

Olennainen osa muutosta on materiaalien kierron hidastaminen. Siksi erilaisten muokkaus-, korjaus- ja vuokrauspalvelujen määrä lisääntyy. Kirsi Niinimäki uskoo, että myös massatuotannon rakenteet ovat haastettavissa.

”Pikamuoti on itse asiassa hyvin epävarmaa bisnestä. Siinä tulee aina ekstratuotantoa, joka sitten myydään pilkkahintaan tai poltetaan. Entä jos kaikki tehtäisiinkin asiakkaan toiveiden ja mittojen mukaan niin, ettei mitään menisi hukkaan?”

Kuluttajia Niinimäki neuvoo satsaamaan laatuun ja harkitsemaan ostoksia tarkkaan.

”Meidän pitäisi nähdä vaatekaappi investointina ja rakastua vaatteisiin aina uudestaan.”

Artikkeli on julkaistu (issuu.com) huhtikuussa 2019.